Tiistaiaamun Hesarin ulkomaan pääuutinen kertoi ilmastonmuutosskeptikoiden päässeen taas niskan päälle Yhdysvalloissa. Syynä tähän ovat muun muassa poikkeuksellisen kylmä talvi sekä IPCC:ssä ja Itä-Anglian yliopistossa paljastuneet virheet. Myös Iso-Britanniassa epäilijöiden määrä on kasvanut. On masentavaa jos jälleen joudutaan siirtymään ajassa taaksepäin ja jankkaamaan siitä, onko ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos totta vai ei. Nyt olisi jo toiminnan aika.

Erityisesti tapetille ovat nousseet IPCC:n Himalaja-väite ja Itä-Anglian
pimittämät sähköpostiviestit. Mitä ilmeisimmin virheitä on tehty ja ainakin joitakin niin sanottuja epämiellyttäviä tietoja on tökerösti haluttu pitää poissa julkisuudesta. Samalla hyvää tarkoittavat tutkijat ovat sortuneet kriisiviestinnän tavallisimpaan sudenkuoppaan eli kiertelyyn ja kiemurteluun, kun oikea tapa olisi etupainotteinen ja oma-aloitteinen
virheiden myöntäminen ja faktojen pöytään lyöminen.

Suureen kokonaisuuteen näillä uutisilla ei kuitenkaan ole juurikaan vaikutusta. Kasvihuoneilmiön tieteellinen perusta ei suinkaan nojaa IPCC:n Himalaja-spekulointeihin tai edes koko IPCC:n työhön. Kasvihuoneilmiön "isänä" voitaneen pitää tunnettua ranskalaista matemaatikkoa Fourieria, joka jo vuonna 1824 ymmärsi, että ilmakehän kaasut nostavat maapallon pinnan lämpötilaa. Ruotsalainen Nobel-kemisti Svante Arrhenius puolestaan esitti vuonna 1896, että nimenomaan ilmakehän hiilidioksidipitoisuus on keskeinen tekijä Maan lämpötilan säätelyssä. 1950-luvulla Charles Keeling aloitti hiilidioksidipitoisuuden tarkat mittaukset, joiden perusteella ensimmäisen kerran todettiin ihmisen vaikutus globaaliin lämpenemiseen. Siinä vaiheessa kun IPCC perustettiin vuonna 1988, perustietämys ilmastonmuutoksesta ja ihmisen vaikutuksesta siihen oli jo varsin korkealla tasolla.

Tieteen perusluonteeseen kuuluu kuitenkin epävarmuus. Tarkkoja lopullisia totuuksia on varsin vähän, ja tämä antaa populistisille ilmastoskeptikoille tehokkaan lyömäaseen. On esimerkiksi täysin totta, että ilmastonmuutoksen voimakkuuden ja sen aiheuttaman riskin arviointi ovat erittäin epävarmalla pohjalla. Ylilyöntejäkin tapahtuu, kuten Himalaja-esimerkki osoitti. On kuitenkin rankkaa tosiasioiden vääristelyä kieltää koko ilmiön olemassaolo tämän perusteella. "Yksittäisten virheiden takia ei pidä tuomita koko paperia", kuten Atte Korhola asian ilmaisi.

Ilmastonmuutos on valitettavasti edelleen vaivanamme ja haasteenamme. Nyt otetaan poliittisesta päätöksentekojärjestelmästämme mittaa, sillä sen tulisi pystyä ottamaan niskalenkki hiljaa ja hitaasti hiipivästä katastrofista. Kykenemme varsin päättäväisesti ja tarmokkaasti toimimaan silloin kun vaara on välitön - tulipalo, sodanuhka tai auto-onnettomuus. Sen sijaan ilmastonmuutos etenee vesivahingon tapaan: Jostakin mitättömän pienestä raosta tihkuu hiljalleen kosteutta rakenteisiin, joka pysyy piilossa rakenteissa siihen asti, kunnes levähtää asukkaiden tietoisuuteen homevaurion muodossa. Silloin maito on jo maassa.

Ilmastonmuutoksen kohdalla tähän ei ole varaa. IPCC:n tulee terästää ja tarkentaa toimintatapojaan, jotta lapsukset saadaan karsittua pois jo valmisteluvaiheessa. Kinastelu siitä, vaikuttaako ihminen ilmastoon, pitäisi jo lopettaa. Tarvitaan toimintaa.