Arkadianmäen ja Säätytalon piipuista on vihdoin noussut valkoinen savu ja valtakunta saanut kahden kuukauden väännön jälkeen uuden hallituksen. On loistavaa, että hallitus on vihdoin kokoomusjohtoinen. Mutta suu ei silti ole niin messingillä kuin vielä ennen vaaleja olisi kuvitellut. Pikemminkin maku suussa on hieman karvas. Hallituksen muodostaminen oli kuin kuution sovittamista pyöreään reikään. Lopputulos on sen mukainen.

Kokoomuksen ministeriryhmä on kokonaisuudessaan varsin osaava ja kokenut. Siinä yhdistyy mielestäni sopivalla tavalla kokemus ja nuoruus. Aivan keltanokkia ei joukossa ole, mutta eipä toisaalta ikäloppuja kehäraakkejakaan. Pikanttina yksityiskohtana mainittakoon maa- ja metsätalousministeriö, joka pitkän keskustakauden jälkeen siirtyi kokoomukselle. Jari Koskinen ei muuten ole ensimmäistä kertaa maatalousministerin salkkua kantamassa. Samassa virassa hän ehti olla jo Lipposen kakkoshallituksessa noin vuoden verran Kalevi Hemilän siirryttyä sivuun sairastumisen takia.

Demareiden ministeriryhmässä on sekä ilon että surun aiheita. Suurin romahdus tapahtui mielestäni ulkoministeriössä, jossa Erkki Tuomiojan myötä siirryttiin takaisin raikkaalle 70-luvulle. Kontrasti vanhan ja uuden välillä voisi tuskin olla suurempi. Vähintä mitä Tuomiojalta voitaisiin odottaa, olisi uuden puvun hankkiminen ja hiusten leikkaaminen. Hippilook saattaa olla nostalginen, mutta ulkomaan edustustehtäviin sopimaton. Amerikka- ja Nato-näkemysten päivittäminen 2000-luvulle olisi myös tervetullutta, mutta en pidättelisi henkeä odotellessani.

Urpilainen on vielä ministerinä arvoitus. Lähtökohdat vaativaan rahakirstun vartijan tehtävään eivät ole erityisen hyvät, mutta täytyy tietysti muistaa, että Jyrki Katainen oli aivan samalla tavalla keltanokka aloittaessaan neljä vuotta sitten. Jutalla on onneksi hyvät virkamiehet. Toivottavasti hän jaksaa heitä kuunnella.

Työministeri Lauri Ihalainen edustaa monelle mennyttä tupo-maailmaa, eivätkä Etelärannan herrat välttämättä valinnasta innostuneet. Hakaniemessä taas varmasti poksahtelivat kuohuviinipullot. Joka tapauksessa Ihalainen muistetaan isänmaan asialla olevana konsensuspolitiikan takuumiehenä, jota kaikki työmarkkinaosapuolet varmasti kunnioittavat. Työministerin homma sopii miehelle kuin nenä päähän.

Monien – mukaan lukien itseni – helpotukseksi Eero Heinäluomasta ei tehty ministeriä vaan puhemies. Samalla taisi varmistua demarien vuoden 2012 presidenttiehdokas.

Vasemmistoliitto mahtui kuin mahtuikin Kataisen hallitukseen – tosin vaivoin naristen. En yllättyisi, vaikka he eivät pysyisi mukana vaalikauden loppuun asti. Jos olisin äänestänyt Arhinmäkeä, olisin luultavasti pettynyt niistä takinkäännöistä, jotka piti hallituspaikan eteen tehdä. Ehkä vassarit laskivat kannatuksensa olevan huipussaan, jolloin oli järkevämpää mennä hallitukseen kuin jäädä oppositioon vailla toivoa lihomisesta. Lisäksi kuvittelisin, että Timo Soinin onnistui jo näissä vaaleissa viedä vasemmistoliitolta ne duunariporukoiden ”rautakouraäänestäjät”, jotka vieroksuvat Arhinmäen vihreyttä.

Vihreiden ministerikaksikosta Heidi Hautalaa voi hyvällä syyllä sanoa konkarivihreäksi, joka on ollut puolueessa sen alkumetreiltä lähtien. Olen monista asioista Hautalan kanssa vahvasti eri mieltä, mutta hän on eittämättä rohkea periaatteen nainen ja ihmisoikeuksien puolustaja.

Apupuolue RKP yhdessä kristillisten kanssa muodostaa kokoomuksen tukijalan. Näin hallituksen porvaripuolueilla on yhteensä 60 paikkaa, mikä on noin puolet koko hallituksen eduskuntapaikoista.

Edellisessä blogimerkinnässäni uskaltauduin arvaamaan, että tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa. Arvio pitää edelleen paikkansa. Arvopohjaltaan hajanaisen hallituksen taival tulee olemaan kivikkoinen. Suomi kuitenkin tarvitsee toimintakykyisen enemmistöhallituksen. Jyrki Kataisella on luvassa haastava työsarka. Jos hän saa paketin pidettyä kasassa toimintakykyisenä koko neljä vuotta, hän lunastaa paikkansa valtiomiessarjassa.