Edellisestä blogimerkinnästä kulunut aika on venähtänyt pitkäksi kuin nälkävuosi. Tavallisesti suhteellisen rauhallinen heinäkuukin tarjosi uutisdraamaa enemmän kuin olisi ollut tarpeen. Nyt on aika palata sorvin ääreen. Viimeiset pari päivää on keskusteltu taas eurobondeista, jotka tuntuvat vaanivan pinnan alla kuin hai saalistaan. Siksi onkin paikallaan kertoa lyhyt tarina kolmesta veljeksestä.

Edellisestä blogimerkinnästä kulunut aika on venähtänyt pitkäksi kuin nälkävuosi. Tavallisesti suhteellisen rauhallinen heinäkuukin tarjosi uutisdraamaa enemmän kuin olisi ollut tarpeen. Nyt on aika palata sorvin ääreen. Viimeiset pari päivää on keskusteltu taas eurobondeista, jotka tuntuvat vaanivan pinnan alla kuin hai saalistaan. Siksi onkin paikallaan kertoa lyhyt tarina kolmesta veljeksestä.

Olipa kerran kolme veljestä nimeltään Pekka, Matti ja Mikko. Pekka oli säntillinen mies, joka teki työtä, maksoi velkansa ja laittoi vähän rahaa säästöönkin. Matti ja Mikko taas olivat tuhlaajapoikia, joiden taskussa raha poltti kuin tuli. Nämä työtä vieroksuvat veijarit elivät leveästi yli varojensa elämästä nautiskellen. Lopulta heidän kirstunsa tyhjeni, ja veljekset ryhtyivät lainaamaan ystäviltään rahaa. Aluksi ystävät suostuivatkin auttamaan miehiä mäessä. Matilla ja Mikolla oli kuitenkin paha tapa jättää velkansa maksamatta, jolloin ystävät yksi toisensa jälkeen alkoivat kieltäytyä pikavipeistä. Kun tuhlaajaveljesten rahatilanne kävi toden teolla tukalaksi, isä puuttui peliin ja komensi työteliään Pekan apuun: "Sinun Pekka on nyt autettava veljiäsi. Menkää yhdessä lainaamaan rahat kyläläisiltä." Kiltti Pekka teki työtä käskettyä ja lähti yhdessä veljiensä kanssa kylän asukkaiden puheille. Asukkaat sanoivat: "Mattiin ja Mikkoon emme enää luota, mutta sinä Pekka olet aina hoitanut velkasi säntillisesti. Jos sinä takaat veljiesi velat, voimme lainata vielä vähän lisää." Matti ja Mikko saivat rahansa, ostivat komean huviveneen ja lähtivät pitkälle maailmanympärimatkalle. Velkansa he lupasivat hoitaa ensi tilassa lähettämällä rahat kotikylään tienattuaan ne ensin matkalla. Päivät, viikot ja kuukaudet kuluivat eikä rahoja kuulunut. Lopulta vihaiset velkojat tulivat Pekan luo rahojaan vaatimaan. Pekan ei auttanut muu kuin tyhjentää vuosien aikana työllä keräämänsä säästökirstu. Samaan aikaan Karibian auringossa veneen kannella loikoilevat Matti ja Mikko tuumivat josko pitäisi lähettää rahaa kotiin. "Kyllä sen ehtii huomennakin, nautitaan nyt auringon lämmöstä", sanoi Matti Mikolle. Sen pituinen se.

Edellä kerrottu tarina on tietysti eräiltä osiltaan hieman epätäsmällinen ja yksinkertaistava. Mutta eurobondien peruslogiikka lienee tarinan mukainen: Jotta rapakunnossa olevat tuhlaajavaltiot saisivat markkinoilta kohtuuhintaista lainaa, tarvitaan kaveriksi säntillisiä velanmaksajia. Samalla myös taloutensa kunnialla hoitaneet kärsivät korkojensa noususta.

Vaikka moni korkean profiilin taloustieteilijä ja sijoittaja - muun muassa George Soros - on ilmaissut tukensa yhteiseurooppalaisille velkakirjoille, kukaan heistä ei ole kyennyt selittämään mitä ongelmia yhteiseurooppalaiset velkakirjat ratkaisisivat. Totta kai niillä voitaisiin merkittävästikin lääkitä akuuttia tulehdusta, mutta tautia tuskin parannettaisiin. Loppujen lopuksi taudin syy on yksinkertainen: Yli varojen eläminen. Tämä ongelma ei ratkea laskemalla keinotekoisesti Kreikan ja muiden tuhlaajien maksamia korkoja. Ainoa keino on, että maat itse nostavat kilpailukykynsä 2010-luvulle ja tasapainottavat tulonsa ja menonsa. Eurobondit todennäköisesti antaisivat kriisimaille valheellista turvallisuudentunnetta ja lykkäisivät välttämättömiä uudistuksia. Samalla lisättäisiin merkittävästi taloudestaan huolta pitäneiden EU-maiden kustannuksia sekä unionin legitimiteettiä näiden maiden kansalaisten silmissä. Sauli Niinistö ilmaisi asian aamun Hesarissa osuvasti: "Kyseessä on epäyhtälö, jossa yksi kuluttaa mutta kaikki maksavat."

Ainakin tähän asti Saksan, Ranskan ja Suomen johtajat ovat päättäväisesti torjuneet eurobondit. Toivottavasti kantti kestää jatkossakin.