Itsenäisyyspäivän alla 2000-luvun Suomessa herää aina välillä keskustelu siitä pitäisikö itsenäisyyspäivää kunnioittaa muutoinkin kuin sotamuistoja vaalien. Osa kansalaisista – ehkä kasvava joukko – haluaisi siirtyä toisen maailmansodan muistelusta eteenpäin ja iloita nykyhetkestä ja tulevaisuudesta. Kieltämättä kotoinen itsenäisyysjuhlamme on luonteeltaan varsin harras ja historiapainotteinen. Siihen on kuitenkin useita hyviä syitä, joista edelleen elossa olevien veteraanien kunnioittaminen on ehkä tärkein.

Tuskin on montaa eurooppalaista valtiota, jossa toisella maailmansodalla olisi edelleen yhtä vahva asema ihmisten sydämissä kuin suomalaisilla. Toinen maailmansota tuntuu olevan osa suomalaista Suurta Kertomusta, josta riittää edelleen ammennettavaa. Marsalkka Mannerheimista ilmestyy uusia kirjoja kuin liukuhihnalta ja sotahistoria myy kirjakaupoissa kuin häkä. Vuodesta 2008 alkanut rahoituskriisi on saanut monet päättäjät julkisesti vetoamaan kansaan, että talvisodan hengessä me suomalaiset pystyisimme taas kääntämään vaikeudet voitoksi. Talousherrat ovat viljelleet sotavertauksia niin runsaasti, että välistä on ruvennut tuntumaan jopa vähän kornilta. Ei tässä sentään maata poterossa vilussa, nälässä ja kuolemanpelossa.

Itse olen ajatellut niin, että suomalaisten nykyinen kiinnostus vuosien 1939–1945 tapahtumista on ainakin osaksi suomettumisen ansiota. Vuosikymmeniin ei Mannerheim-ristin ritareista, Lotta Svärdistä, talvisodan ihmeestä tai Kannaksen torjuntataisteluista sopinut kovaan ääneen YYA-Suomessa puhua. Eivätkä halunneet veteraanitkaan ehkä ummehtuneessa ilmapiirissä ajatuksiaan jakaa. Nuorempi polvi saattoi kysyä heiltä: Miksi te menitte sotaan? Vaarini poskille nousee edelleen ärtymyksen puna kun hän muistelee näitä aikoja. ”Onneksi nykypolvi on kiinnostunut ja kysyy”, hän on minulle usein sanonut.

Sotahistorian suhteen myönnän olevani jonkinmoinen harrastaja. Yhä uudelleen ja uudelleen olen vaarini kanssa kerrannut Kannaksen kesän 1944 dramaattiset tapahtumat, joissa henki oli todella hiuskarvan varassa. Yhdessä mummini ja vaarini kanssa olen käynyt Kuuterselässä vanhoja poteroita nuuskimassa. Samalla kunnioitukseni heidän sukupolveaan kohtaan on jatkuvasti kasvanut. Samassa hengessä tunnustan ilomielin, että käytän mielelläni itsenäisyyspäivän veteraanien kunnioittamiseen.

Itsenäisyyspäivän omistamisessa sotaveteraaneille ei tietenkään ole mitään tekemistä sulkeutuneisuuden, muukalaisvihan tai näivettymisen kanssa – vaikka aina välillä tällaisiakin väitteitä kuulee. Sodan uhraukset mahdollistivat vapaan kansan ja modernin Suomen nousun. 2000-luvulla tätä vapautta edustavat muun muassa hyvinvointi- ja oikeusvaltio sekä avoimet rajat uusine mahdollisuuksineen. Historian tunteminen auttaa arvostamaan kaikkea sitä hyvää mitä meillä nyt on. Kannattaa myös huomata, että suomalainen tapa muistaa sotaa ja itsenäisyyttä ei ole ihannoiva tai pompöösi, toisin kuin esimerkiksi suurvalloissa. Arvokas ja kunnioittava kylläkin.

Siispä kohotan käsi sydämellä maljan itsenäiselle Suomelle. Kunniapaikalla juhlassa ovat jälleen kerran sotaveteraanit. Niin kauan kuin heitä on keskuudessamme, on heille varattu paikka kansakunnan kaapin päällä.

Hyvää itsenäisyyspäivää 2011!

P.S. Jos joku murehtii liiasta sotamuistelosta, niin kannattaa kaivaa esiin Maamme-laulun sanat.