Hallituksen heikoimmaksi lenkiksikin joskus tituleerattu Maria G(-R) sai jahkailun ja tempoilun jälkeen aikaan päätöksen vanhuspalveluin sisällöstä. Vastoin aiempaa kantaansa ministeri päätyi suosittamaan ympärivuorokautiseen vanhustenhoitoon sitovaa henkilöstömitoitusta. Ajatus on kaunis, mutta sisältää petollisen sudenkuopan, johon julkinen valta niin usein putoaa. Hyvä vanhustenhoito on kyettävä takaamaan joustavasti paikallisilla ratkaisuilla, ei keskusjohtoisella mikromanageerauksella. Paula Risikko ja Jyrki Katainen ovat oikealla jäljillä vastustaessaan kaavamaista pakkopaitaa.

Laadukas vanhustenhoito on teema, jota kukaan tuskin haluaa vastustaa. Sitovan henkilömitoituksen vastustajat on helppo leimata sydämettömiksi kamreereiksi. Tällöin kuitenkin unohtuu helposti, että henkilöstömäärän käskeminen Arkadianmäen norsunluutornista ei
mitenkään pureudu todellisiin syihin. Kunnat työntekijöineen tuskin pahuuttaan karsivat vanhustenhoidosta, vaan syynä ovat todelliset ongelmat esimerkiksi resursseissa. Valtion budjettikehyksiä ei kuitenkaan - ymmärrettävästi nykyisessä taloustilanteessa – olla avaamassa, vaan ministeri G-R joutuisi kaivamaan rahat oman hallinnonalansa sisältä. Yksinkertaisen insinöörin järjellä tästä tulee nollasummapeliä, jossa toiset häviävät sen minkä toiset voittavat.

Toinen, ja ehkä vielä ongelmallisempi systeeminen ongelma on, että keskusjohtoisella yksityiskohtaisella sääntelyllä on helppo tappaa paikallinen luovuus ja innovatiivisuus. Ensinnäkin minimimitoituksesta tulee helposti maksimimitoitus. Toisekseen on äärimmäisen helppo joutua noidankehään, jossa havaittuja ongelmia korjataan aina vain tarkemmalla sääntelyllä puuttumatta kuitenkaan varsinaisiin juurisyihin. Tämä on yksi julkisen vallan tyypillinen helmasynti. Muutosjohtaminen vaatii kuitenkin aivan toisenlaista toimintakulttuuria, jossa keskushallinto asettaa tavoitteet ja luo puitteet niiden saavuttamiseksi. Muutosten läpivienti edellyttää ankaraa kenttätyötä, jossa perustellaan, koulutetaan ja innostetaan kuntien avainhenkilöstöä. Ja tietysti resurssien ja tehtävien on oltava tasapainossa edes osapuilleen.

Valitettavasti valtionhallinnon perinteinen malli on laatia kirjallinen määräys, joka lähetetään hallintoalamaisille. Tämän jälkeen jäädään odottamaan muutosta kuin kuuta nousevaa. Kun mitään ei sitten tapahdu, lähetetään perään ohjauskirjeitä ja määräysten soveltamisohjeita. Radikaalina korjaavana toimenpiteenä saatetaan jopa perustaa työryhmä pohtimaan tilannetta.

Vanhukset tarvitsevat kuitenkin palveluita, eivät byrokratiaa. Palvelutarve pystytään määrittämään parhaiten siellä missä palveluita käytetään. Suurin viisaus ei aina asu keskushallinnossa.