Kevään aikana toisen maailmansodan päättymisestä Euroopassa tulee kuluneeksi 70 vuotta. Varsinkin täällä Saksassa tuo aikakausi muistetaan kansakunnan mustaakin mustempana ajanjaksona. Saksa jatkaa edelleen tilintekoa menneisyytensä kanssa, mistä osaltaan mielestäni kertovat keskitysleirien vapautuksia käsittelevät lukuisat uutisjutut ja dokumentit. Baijerin tunnetuin leiri Dachau vapautettiin 29. huhtikuuta 1945.

Tästä aiheesta on mahdotonta kirjoittaa leikilläänkään kepeästi tai huumorilla, joten tämän postauksen sävy on väistämättä enemmän tai vähemmän synkkä. Toisaalta aihetta on vaikea välttää, niin näkyvästi se on koko kevään ajan ollut esillä täällä julkisessa keskustelussa. Tänään sunnuntaina 3. toukokuuta pidettiin Dachaussa muistojuhla, jota myös Angela Merkel kunnioitti läsnäolollaan. Hänen viestinsä oli selkeä: Älkäämme me tai tulevat sukupolvet koskaan unohtako.

Kuvassa Dachaun pääsisäänkäynti

Sama ajatus nousi väistämättä omaan mieleeni, kun aiemmin kevään korvalla teimme päiväretken Dachauhun, joka sijaitsee Augsburgista runsaan 40 minuutin ajomatkan päässä. Paikka oli masentava, mutta myös opettava muistutus siitä, mihin raakuuksiin ihminen halutessaan kykenee. Eikä tästä kaikesta ole kulunut paljonkaan aikaa; Oma vaarini oli jo yli 20-vuotias nuorukainen silloin kun amerikkalaiset saapuivat vapauttamaan leiriä. Siinä vaiheessa yli 40 000 vankia oli saanut siellä surmansa. Järkyttävintä on, että näillä kuolemanluvuilla Dachau jäi kauas jälkeen esimerkiksi pahamaineisesta Auschwitzistä, jossa murhattiin noin 1,1 miljoonaa juutalaista. Dachau sen sijaan oli keskitysleireistä pitkäikäisimpien joukossa, sillä se oli perustettu jo vuonna 1933, heti kansallissosialistien noustua valtaan.

Dachau oli vuodesta 1934 SS-joukkojen ylläpitämä ja hallitsema. Osa SS-miehistä saattoi asua lähellä leiriä, joten he saattoivat hyvinkin päästä työpäivän jälkeen kotiin perheensä pariin. Asetelma on jotenkin karmaiseva. Päivällä kaasukammion tai polttouunin hoitajana, illalla perheenisänä lukemassa lapsille satuja. Ehkä tämä onkin se eniten vatsanpohjaa kääntävä ja pelottava tosiasia. Useimmat natsit olivat aivan samanlaisia ihmisiä kuin sinä, minä ja me kaikki. Mutta silti heistä tuli sopivissa olosuhteissa sadistisia murhamiehiä.

Kuva 1: Muistomerkki lerin alueella. Kuva 2: Polttouunit krematoriossa.

Oheiset kuvat kertovat toivottavasti enemmän kuin tuhat sanaa. Tämä on paikka, jonne ei mielellään tule, mutta jossa on tärkeää käydä. Ja mitä useampi täällä käy, sitä todennäköisemmin tulevat polvet osaavat välttää tämän kaiken.